Munishautomo - väliaikahuomautus

Oli pakko tulla toteamaan, että eihän se pistoksen ottaminen sattunut yhtään. Ihan turhaan jännitin niin, että tuli oikein fyysisesti paha olo. Hetken kävin henkistä kamppailua itseni kanssa vatsamakkara otteessa sormien välissä, piikki toisessä kädessä ihoa lähestyen. Hetken siinä seisoin ja tuijotin viimeistä senttiä ihon ja neulan välissä, ennenkuin uskalsin hivuttaa neulan ihon läpi. Yllätyksekseni se ei todellakaan sattunut. Siis ei yhtään. Sinne se upposi kuin kuuma veitsi voihin. Taitaa olla niin, että kudos tuossa navanpielessä koostuu lähinnä rasvasta, eikä siinä siksi liiemmin ole tuntoa. Lääkeaine hiukan kihelmöi, mutta ei muuta. Mies oli kyllä lupautunut pistämään, jos itse jänistän, mutta ihan kun olisin voinut sanoa ääneen "minä en uskalla" - en mä nyt mikään nössö ole! ;)

Munishautomo osa 2

Jaiks, tänään pitäisi siirtyä vaiheeseen kaksi, eli pistosvaiheeseen. Joka ilta seuraavat 4 päivää tuikkaan vatsamakkaraan annoksen gonadotropiinia. Pistäminen pelottaa aika tavalla, mutta ehkä siitä selviää. Tässä kohtaa olen vain onnellinen, että niiden e-pillereiden popsiminen on ohi. Niistä tulee ihminen ihan hulluksi, sekoaa niin psyykkisesti kuin fyysisestikin. Mulle on todella epäselvää, miten olen selvinnyt niistä kymmenestä vuodesta, jolloin söin e-pillereitä ihan tosissani ehkäisytarkoituksiin. Töissä olo on koko ajan lähinnä tällainen.

Kotioloista nyt puhumattakaan - miesparka.. Jos tämä luovutus menee hyvin ja mua pyydetään "uudelle kierrokselle", niin sen on sitten tapahduttava ilman noita pillereitä. Jos se ei ole mahdollista, niin ei voine mitään. On ne kyllä niin paholaisen keksintöä, ettei mitään rajaa. Vähän jännittää, millaiseksi hirviöksi nuo pistokset mut muuttaa, mutta se ei voi olla pahempaa kuin nuo pillerit. Eihän, EIHÄN?!

Munishautomo osa 1

Jaaha folks, se on sitten 2012! Koska melkein jokainen blogittaja taitaa tehdä yhteenvetoja viimevuodesta ja muuten vaan kirjata ajatuksiaan tulevasta vuodesta, taidan itse olla erilainen ja jättää ne väliin. Mikä on eletty, on eletty. Mikä tulee olemaan, jää nähtäväksi. :)

Ajattelin raapustella tänne eräästä projektista, joka minulla on tässä vireillä, nimittäin munasolulahjoitus. Ensireaktio on varmaan kevyt WTF?!?! Mutta kyllä, olen ihan tosissani :) Ystäväni kävi luovuttamassa viimevuonna ja kokemus kuulosti ihan positiiviselta, joten uskaltauduin itsekin mukaan. Sukusolujahan lahjoittaa tietysti sekä miehet, että naiset. Molemmilla se perustuu täysin vapaaehtoisuuteen, varsinaista palkkiota ei makseta, vaikkakin kulut/ansionmenetykset/haitat kyllä korvataan. Miehillä luovutus on "hivenen" yksinkertaisempi prosessi, kuin meillä naisilla :) Tarkemmia asiasta voi lukea esimerkiksi AVA-Klinikan sivuilta.

Nopeasti summaten prosessi etenee naisella seuraavasti. Ensin varmistetaan, että on kaikin puolin terve tapaus; lääkäri tutkii, otetaan verikokeista erilaisia testejä ja kromosomimäärityksiä ja jutellaan psykologin kanssa. Käydään siis homma läpi sekä fyysisellä, että henkisellä tasolla. Varsinkin tuo psykologin juttutuokio oli mielestäni oikein hyvä asia. Siinä tuli pohdittua prosessia ja sen seurauksia kattavasti monelta eri kantilta. Fakta kuitenkin on, että tästä luovutuksesta saattaa syntyä ihka aito pieni ihminen, jonka biologisesta perimästä puolet on minua. Hurjaa, mutta palataan siihen tuonnempana. Sitten, kun mainitut haastattelut ja tutkimukset on läpäisty, on aika ryhtyä varsinaiseen luovutukseen. Kun vastaanottaja on löydetty, sovitetaan naisten kuukautiskierrot yksiin e-pillereiden avulla. Kun menkat on synkassa, aletaan luovuttajan munasoluja kasvattaa erillisillä lhormonipistoksilla. Munasoluja kasvaa ja kehittyy useampi normaalin yhden sijaan. Kasvatteluaikana seurataan ultraäänellä muutamaan otteeseen, että kehitys on toivottua. Sitten kun sato on kypsä, munasolut kerätään punktiolla talteen.

Mä olen nyt tuossa menkkasynkkavaiheessa, popsin siis e-pillereitä. Popsiminen muistuttaa taas elävästi miksi en halua niitä ehkäisytarkoituksiin syödä. Tunnevuoristorata on jotain ihan uskomatonta. Yhdellä hetkellä voisi purra ensimmäiseltä vastaantulijalta pään irti kun kiukuttaa niin, mutta seuraavassa hetkessä liikuttuu jostain ihan mitättömästä kyyneliin asti. Hullua, kirjaimellisesti. Tätä jatkuu tässä vielä pari viikkoa ja sitten siirrytään noihin hormonipistoksiin. Noin kymmenen päivän ajan pitäisi tuikata tuohon vatsanahkaan pistos, joka kasvattaa muniksia. Varmistin jo mieheltä, että se hoitaa homman jos minä jänistän :) Sitten arviolta tammikuun lopussa olisi punktion vuoro ja homma paketissa.

Miksikö nähdä moinen vaiva ja pistää oma kehonsa alttiiksi? Noh. Mä suhtaudun tähän vähän samalla tavalla, kuin veren- tai luuytimenluovutukseen. Kaikki mikä minusta irti lähtee, jolla voidaan auttaa jotakin muuta, on mun puolestani vapaasti otettavissa. Tietenkin niin, ettei minulle itselleni koidu (pysyvää) haittaa. Lääkärin ja hoitajan kanssa on käyty luovutuksen riskit hyvin perusteellisesti läpi ja huolta ei pitäisi sen suhteen olla. Olen tiiviissä seurannassa koko ajan ja mahdollisiin ongelmiin pystytään puuttumaan heti. En siis ole huolissani omasta puolestani ja minulla on mahdollisuus antaa jollekin pariskunnalle aivan mahtava lahja! Luovuttaja ja vastaanottaja pysyvät koko ajan täysin anonyymeinä toisillee, joten en tietenkään koskaan tapaa auttamaani pariskuntaa, mutta ei sen ole väliäkään. Tiedän auttaneeni jotain ja tehneeni jotakin niin suurta ja hyvää toisen puolesta, että ei voi kuin tuntea iloa ja ylpeyttä.

Naputtelen tänne jatko-osia sitä mukaa, kun homma etenee. Pysykää kuulolla :)